Karhu ilmestyi teokseeni ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Tämä on ensimmäinen näyttely, jonka omistan Metsän kultaiselle kuninkaalle. Haluan palauttaa Ohton sen arvoiselle paikalle meidän jumalaksi ja meidän esi-isäksi, jota kuuluu kohdella arvokkaasti ja varoen.

Vaikka karhussa tiivistyy perimäämme hakattu tietoisuus sen pyhyydestä, on hänet silti nykypäivänä alistettu mainoskasvoksi tuotteille ja yrityksille. Karhun hahmolla tavoitellaan luotettavia ja vahvoja mielikuvia, jotka ovat juurtuneet meihin esihistoriallisista ajoista saakka. Karhun nimiä ovat saaneet niin ihmiset kuin asuinpaikatkin.

Karhu mielletään useiden alkuperäiskansojen keskuudessa myyttiseksi olennoksi. Suomen kansanperinteessä karhun on katsottu polveutuvan jumalasta ja ihmisen karhusta. Kalevalasta löytyy karhun syntyruno, jossa karhu lasketaan taivaasta maahan hopeahihnoilla. Karhua on palvottu myös totemistisena jumalhahmona koko subarktisen vyöhykkeen metsästäjä-keräilijä-kalastajien keskuudessa. Rautakaudelle tultaessa karhutotemismi vakiintui symboloimaan voimaa ja rohkeutta, mutta myös naisellista hedelmällisyyttä.

Vaikka kristinusko yritti puhdistaa pakanaisia tapoja kansasta parhaansa mukaan, silti esimerkiksi karhunmetsästykseen liittyi rituaaleja, joista meille tunnetuimpia karhunpeijaisia on vietetty vielä 1900-luvulla. Karhun kaadon jälkeen karhun kallo saatettiin ripustaa kallohonkaan ja luut sirotella sille varattuun pyhään paikkaan. Siperian jukagiirien keskuudessa asetetaan yhä karhun kallo länteen, laskevan auringon, varjojen maan suuntaan, jossa sijaitsee ikuisen jälleensyntymän kehä.

Karhuja kaadetaan suomessa karhukannan kasvun ehkäisemiseksi. Valtion asettama metsästyskiintiö oli 457 mesikämmentä metsästyskaudelle 2021-2022. Karhun tiedetään hyökkäävän ihmistä vastaan Suomessa n. 0-2 kertaa vuodessa. Yleensä tilanteet syntyvät karhun metsästyksen yhteydessä tai tilanteessa, jossa ihminen joutuu karhun ja pennun väliin.

Vaikka karhu on taruissa ja saduissa mankeloitunut personifikaation alle, on se silti säilyttänyt ihmiskunnan edessä myyttisen arvonsa. Karhu on ollut meille pyhä eläin jo vuosituhansien ajan. Jopa niin pyhä, ettei sen nimeä uskaltanut ääneen lausua. Siksi karhulle on syntynyt jopa yli 200 lempinimeä. Olen nimennyt Otavaisen olkapäillä -näyttelyn teokset karhulle annetuilla nimillä.

Jos karhu puhuisi ihmisen kielillä, minkälaisia nimiä hän ihmiselle antaisi?

Jos karhu kirjoittaisi runoja, millaisen syntyrunon hän ihmisestä kirjoittaisi?

Jos karhu olisi kapitalisti, mihin hän painaisi ihmisenkuvan?

Jos karhu tappaisi ihmisiä harrastuksenaan, millaisia juhlia hän viettäisi?

"Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien."

Ykseys; Siveltimessä synestesia

Synestesia määritellään aistimuksena, joka syntyy toisen aistipiirin ärsykkeestä. Maalaus voi synnyttää synestesiaa kokevalle henkilölle musiikillisen aistimuksen. Synesteetikko voi saada myös kuuloaistimuksesta näköhavainnon. Tällöin hän voi nähdä esimerkiksi musiikin väreinä. Minulla itselläni synestesia ilmenee juuri näin. Voin kuulla värien soinnin ja nähdä sävelissä värejä, myös runot soivat minulle ja näen niiden värit.

Tutkin kuvataiteen Yamk -opinnäytetyössäni synestesiaa sekä sen käyttöä kuvataiteessa. Loin työskentelymetodin, jossa inspiraation lähteenäni toimivat synestesiani synnyttämät moniaistiset havainnot. Synestesia toimi minulle ikään kuin työvälineenä rakentaessani monitaiteellisen teoskokonaisuuteni, jossa yhdistyvät sana-, sävel-, ja maalaustaide. Luomisprosessi alkoi sanoista, joista syntyi sävel. Sanat ja sävel loivat yhdessä ääniteoksen Oranssi laulu, (Kasvimaa). Laulusta syntyivät maalaukset Värilliset sanat ja soinnut (diptyykki), 1 = 5 = 1 ja Soinnilliset värit.

Koska koen taiteen moniaistisesti, en kykene näkemään eri taidemuodoille asetettuja rajoja. Minulle koko monitaiteellinen kokonaisuus on yhtä, niin kuin opinnäytetyöni nimi Ykseys antaa ymmärtää. Sen lisäksi, että pyrin käyttämään synestesiaani hyväksi teosta luodessani, koin aivan yhtä tärkeänä astua taidemuotojen raja-aitojen yli ja rikkomaan ne. Konkreettisesti ne siellä vielä ovat, mutta siinä toisessa, näkymättömässä niitä ei enää ole.

Näkymätön on se alue, jossa taide syntyy. Ja sen haluan ihmisille välittää.

(Oranssi laulu on kuunneltavissa linkissä

https://soundcloud.com/marjohyvarinenartist/kasvimaa )

Elämä on kuin tie, jota pitkin kulkemalla tulen joka päivä enemmän minuksi. Minuus on itseys, se ydin, jonka kautta ilmennän itseäni sekä peilaan ympäristöäni. Kaikki, mitä suodattuu minuuden läpi, on heijastuksia siemenestä, ytimestä, joka minuun on syntymäni hetkellä istutettu. Meillä kaikilla on siemen, ydin, josta käsin meidän oksistomme ja juuristomme kurkottaa kohti maailmaa.

Moraali on yhteinen maaperä, josta kasvamme. Me työnnymme ulos pimeästä ja kovasta maasta, kohti valoa ja kasvamme. Meidän materiaalimme on elävää. Meillä on mahdollisuus kasvaa ja antaa siemenemme tietous tulla todeksi. Olemme osa maapallolla vallitsevaa materiaalin ja hengen tanssia.

Kun maalasin näyttelyteoksia, jokaiseen työhön hahmottui jostain syystä tie. En tiennyt miksi. Talvi vaihtui kevääksi. Lumen sulaessa ja valon lisääntyessä maapallon rauha järkkyi. Linnut liversivät puissa niin kovaa ja ajattelin, että samalla tavalla jossain päin Eurooppaa soi aseet.

Maalaaminen oli minun pakokeinoni todellisuudesta. Maalatessa menetän ajan- ja paikantajun. Maalaan tiedottomassa tilassa tietoisuudestani kumpuavia teitä. Etsin tietä perille väriviidakossa, sointujen sinfonian pauhatessa, siveltimen hakatessa rytmiä kankaalle. Sävellän väriliukumia, jotka soivat musiikkia. Valon ja varjon kontrastit soivat molleissa ja duureissa.

Pimeydessä pälyilevät tauot räjäyttävät hiljaisuuden spektrisateeksi.
Tutkimattomat ovat tiet, joita pitkin ihmiskunnan askeleet vaeltavat ajassa eteenpäin.

Tie, joka jokaiseen teokseeni jostain syystä ilmestyi, kuvastaa ehkä matkaa, jota ihmiskunta tällä hetkellä tekee. Emme näe, mitä mutkan takana on, mutta kuljemme silti. Ja kuljemme sitä yhdessä.

Luonnon ja ihmisen välillä vallitsee sisaruus. Ihmiskunta ja luontokunta heräävät joka aamu samalla planeetalla samaan päivään. Me jaamme samoja alkuaineita. Me taivumme kohti aurinkoa ja nuokahdamme yöksi. Aurinko nousee ja laskee. Me synnymme, elämme ja kuolemme. Me kykenemme kasvattamaan lisää kukin omaa lajiamme tänne. Ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Ihminen tarvitsee luontoa elääkseen, mutta luonto ei tarvitse meitä. Ihminen kykenee riistämään luontoa ja saattamaan luonnontilan epätasapainoon. Kykeneekö luontokunta horjuttamaan ihmiskunnan tilaa? Tekeekö se sitä juuri nyt parhaillaan?

Keväällä 2020 Suomi suljettiin. Koska olemme kuuliainen kansa, meille ei asetettu ulkonaliikkumiskieltoa. Mitä me teimme? Me menimme luontoon, me menimme metsään. Kesämökkien myynti ja vuokraus kasvoi reippaasti vuoden aikana. Yhä useampi muuttaa isoista kaupungeista pienemmille paikkakunnille. Kun lentoliikenne vähentyi, ilmakehä puhdistui. Kun Kiinassa useiden tehtaiden tuotannot jouduttiin pysäyttämään, niin isoissa kaupungeissa nähtiin pitkästä aikaa sininen taivas. Myös Venetsian kanaalit muuttuivat kristallin kirkkaiksi.

Näyttelyssäni "Kasvinkumppani" olen halunnut toimia luonnon puolestapuhujana. Pyrin toimimaan kanavana luonnon ja ihmisen välillä. Olen tietoisesti pyrkinyt asettamaan analyyttisen mielen sivuun ja avannut sen sijaan alitajunnalle oven. Tuon luonnon sanomaa esille muodon, värin ja rytmin kautta. Olen pyrkinyt kasvatttamaan näyttelyn, jonka voi antaa virrata kehoon aistien kautta. Tunne, joka katsojalle herää näyttelystä, prosessoituu omalla ajallaan kokemukseksi. Toivon, että tämä kokemus imeytyy hiljalleen kävijän tietoisuuteen ja pilkkoutuu katsojan käsitekarttaan, jotta hän voi luoda jälkeenpäin oman analyyttisen tulkinnan minun välittämästä luonnonsanomasta. Tämän jälkeen hän on vapaa kävelemään metsään ja aloittamaan dialogin luontokunnan kanssa. Jos hän tekee sen, aistinvaraisesti havaittava kuvallinen kielikylpyni on tuottanut tulosta.

Teokseni puhuvat trooppisten metsien kieltä. Sademetsien suojelu auttaa ehkäisemään ilmastonmuutosta. Laajojen sademetsien kasvillisuus auttaa poistamaan hiilidioksidia, joka osaltaan hidastaa ilmastonmuutosta. Suuret vanhat metsäalueet toimivat maapallon hiilinieluina. Sademetsät pitävät maaperän rehevänä ja hyvinvoivana. Terve maaperä taas pitää vesistöt kunnossa. Jos ravinteita valuu liikaa vesiin köyhtyneen maaperän läpi, seuraa vesistöjen rehevöityminen, sameutuminen, kalakuolemat sekä korallien tukehtuminen. Laajat metsähakkuut aiheuttavat säiden ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateiden, tulvien ja kuivuuden lisääntymistä. Sademetsien kasvillisuus antaa ihmiskunnalle myös lukuisia tärkeitä lääkkeitä, joita lääketeollisuus voi hyödyntää nyt ja tulevaisuudessa. Sademetsissä arvioidaan elävän n. 2/3 maapallon eläin- ja kasvilajeista. Eliölajien suojelu ylläpitää planeettamme ekosysteemiä.

Maapallollamme tuhoutuu jokainen sekunti noin jalkapallokentän suuruinen ala metsää. Suurimmaksi osaksi tuhon alla on juuri sademetsät. Metsiä hakataan, koska hamutaan tilaa öljypalmu-, soija-, ja puuplantaaseille ja karjalaitumille. Lisääntynyt lihantuotanto on yksi hakkuiden syy. Metsiä tuhotaan myös laittomalla puukaupalla sekä paikallisille- että vientimarkkinoille. Hälyttävää on myös mittavat metsäpalot sekä infrastruktuurin, teiden ja kaivostoiminnan rakentaminen alueille.

Kuulen usein lauseen, "Ei yksittäinen ihminen voi paljoa tehdä". Ei ehkä voi, mutta yhdessä me voimme.

Kun maalasin näitä teoksia Yhdysvalloissa pidettiin Ilmastokokous. Suurimpana uutisena tietoisuuteeni nousi presidentti Trumpin twiitti, jossa hän oman kykynsä mukaan luonnehti ilmastoaktivisti Greta Thunbergia. "She seems like a very happy young girl looking forward to a bright and wonderful future. So nice to see!" Greta lisäsi tekstin Twitter-tilinsä henkilökuvaukseen.

Kun maalasin näitä teoksia huomasin eräästä maanlaajuisesta lehdestä, että Sara Sieppi on muuttanut Sörnäisistä Helsingin keskustaan. Hänestä oli otettu salaa kuvia, joissa hänen omaisuuttaan kannettiin kadulla. Kuvissa avattiin lukijoille, mitä hän ja hänen muuttomiehensä milloinkin kantoivat. Esim. Saralla oli sylissään hassuja huiskuja.

Kun maalasin näitä teoksia löysin ilokseni mielenkiintoisen reseptin eräästä toisesta maanlaajuisesta lehdestä. Porkkanapiiraasta oli kehitelty kääretorttuversio. Koska perheemme rakastaa tätä herkkua, leivoin porkkanapiiraskääretortun lapseni syntymäpäiville. Koko torttu tuhoutui täysin. Pohja ei joustanut vaan lohkottui ja mureni. Lisäksi täyte valui yli äyräiden.

Kun maalasin näitä teoksia tilasin Ali expressistä Kiinasta puisia kiilakehyksiä tauluihini. En oikein vieläkään ymmärrä, mikä minuun meni. Maksoin niistä postikuluineen melkein kolminkertaisen hinnan suomalaisiin ja eurooppalaisiin listoihin nähden. Kun listat viimein saapuivat, niiden paksuus oli puolet täkäläisistä. Kärvistelin niin, etten pystynyt edes palauttamaan niitä. Listat seisovat yhä koskemattomina työhuoneeni nurkassa. Yritän olla katsomatta niitä.

Kun maalasin näitä teoksia eräs tuttavani kertoi minulle, ettei ilmastonmuutosta ole. Se on vaan kuulema markkinointikikka. Aina on ilmasto vaihdellut ja on ollut esim. jääkausi. Ihan niinä samoina aikoina, näin myös eräästä iltapäivälehdestä, että eräs europarlamentikko oli ihan samaa mieltä.

Perinteinen

porkkanapiirakka

4 kananmunaa

4 dl sokeria

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl ruokasoodaa

2 tl vanilliasokeria

2 tl kanelia

6 dl porkkanaraastetta

200 g sulatettua voita

Kuorrute

60 g sulatettua voita

100 g tuorejuustoa

2 1/2 dl tomusokeria

1/2 tl vanilliasokeria

Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne taikinaan. Lisää lopuksi porkkanaraaste sekä voisula. Sekoita ja kaada taikina pellille. Paista +175 asteessa n. 35 minuuttia. Sulata voi kuorrutteeseen, pehmennä lusikalla tuorejuusto sekaan, lisää tomusokeri ja mausta vanilliasokerilla. Kun piirakka on hiukan jäähtynyt lisää kuorrute. Halutessasi lisää pinnalle pähkinärouhetta.